Juoman historia

Samppanjan pieni historia

Champagnen maakunta on kuin pieni ja pippurinen gallialaiskylä, jossa kaikki yksissä tuumin puolustavat arvokasta tuotettaan ulkopuolisia vastaan.

1800-luvun alussa legendaarisen Veuve Clicquot’n tuottaja onnistui kehittämään samppanjan mutkikkaan valmistusmenetelmän suunnilleen nykyiselle tasolleen. Sen jälkeen tekniset ja taloudelliset edistysaskeleet seurasivat toisiaan niin tiheästi, että 1900-luvun alkuun mennessä kuplivaa juhlajuomaa tuotettiin jo 30 miljoonaa pulloa vuodessa.

Kun alue oli selviytynyt viinikirvan ja kahden maailmansodan aiheuttamista tuhoista, se oli valmis ottamaan seuraavan askeleen.

1900-luvun jälkipuoliskolla isoimmat talot olivat kasvaneet niin suuriksi, että alkuperäisten omistajaperheiden omat varat eivät enää riittäneet kasvun rahoittamiseen. Omistusrakenteiden uusjaon tuloksena esimerkiksi Moët & Chandonista on paisunut jättiläinen, joka kuuluu LVMH-ylellisyystavaraimpe-riumiin. Moët omistaa myös Veuve Clicquot’n ja Pommeryn ja tuottaa yksinään yhtä paljon viiniä kuin koko alue yhteensä sata vuotta sitten.

Nykysamppanjan isä Dom Pérignon

Keskiajalla samppanjan alueella tuotettiin tavallista punaviiniä. Käytännössä viini oli tavallista huonompaa, sillä alueen kylmän talven vuoksi viinin luonnollinen käyminen jäi usein kesken ja jatkui keväällä, kun viini oli jo pullotettu.

Pullokäymisen seurauksena viiniin syntyi harmillisia kuplia. Ennen kuin kuplista onnistuttiin pääsemään täysin eroon, ne ehtivät kerätä joukon arvovaltaisia ystäviä, ja alueen tuotekehitys sai uuden suunnan.

Yleensä nykysamppanjan isäksi mainitaan Dom Pérignon -niminen benediktiiniläismunkki, joka 1600–1700-lukujen vaihteessa onnistui saamaan oikukkaan pullokäymisen salat pitkälti haltuunsa. Todellisen edistysaskeleen samppanjan tuotanto otti vasta, kun pullotetun viinin sokerimäär� opittiin mittaamaan tarkoin. Sitä ennen liiaksi käyneet pullot räjähtelivät oikukkaasti itsestään. Kellarityöntekijöillä olikin kasvoillaan vanhaa miekkailusilmikkoa muistuttavat suojat.

Artikkeli on julkaistu Etiketin numerossa 2/2011.

Teksti: Marko Pasanen
Kuvat: Riitta Sourander