Kolumni

Anopin eväät

Italiassa asuttujen vuosien aikana olen oppinut, että saapasmaalaiset osoittavat rakkauttaan ja välittämistään ruoan avulla. Kutsuja kotiin illalliselle heitellään välillä niin huolettomasti, että ensin tuntuu kuin niistä pitäisi kohteliaasti kieltäytyä.

Ei todellakaan tarvitse.

Italialainen kutsuu kotiinsa vain silloin kuin sitä oikeasti tarkoittaa. Muuten käydään vaikka pystybaarissa kahvilla.

Eikä juttu todellakaan ole se mitä syödään ja kuinka paljon aikaa illallisen valmistamiseen on käytetty. Tai kuinka hienoilla hopeilla pöytä on katettu. Vieras halutaan ruokkia, koska hän on tärkeä.

Niin kohteliaita ja huomaavaisia kuin italialaiset yleensä ovatkin, heille on silkkaa kauhua joutua syömään huonossa seurassa. Halu tavata on siis varmasti aito − kuulumisia ei ole päivitetty pitkään aikaan tai vieras on yksinkertaisesti niin nälkiintyneen näköinen, että luonnollinen suojeluvaisto herää.

Anoppini on kehittänyt italialaisesta vieraanvaraisuudesta oman versionsa. Hän ei kutsu meitä syömään kotiinsa vaan ajaa 70 kilometriä luoksemme ja tuo lounaan mukanaan. Samalla jääkaappiin sujautetaan myös illallinen ja pakastimeen koko viikon sapuskat. (Rosmariinijänispaistia, höyrytettyjä kasviksia, bolognese-kastiketta, tomaattikastiketta, papumuhennosta,ja kuivakakku.) Edellisenä iltana hellan ääressä on mennyt yhteen asti yöllä, mutta kokkaustuokio sujui anopin mukaan mukavasti klassista musiikkia kuunnellen.

Koskaan en ole kuullut anoppini valittavan kuinka raskasta on laittaa ruokaa.  Tänä kesänä aloin uskoa, että hän tarkoittaa sitä koko sydämestään.

Olimme lähdössä viikon lomalle suomalaisystävieni kanssa. Anoppini oli valmistanut kahdeksanhenkiselle seurueellemme eväät retkemme ensimmäisiksi päiviksi. Lihapullia, riisisalaattia, itse tehtyä pestoa, herkullista vihanneskeittoa, juustoja, torilta aamulla haettuja meloneja, päärynöitä, persikoita ja tomaatteja. Kilo leipää, jonka hän oli erikseen tilannut leipomosta ja käynyt samana aamuna hakemassa.

Tämä kaikki oman kiireisen työn ohessa ja ilman että päähäni olisi pälkähtänyt edes ehdottaa moista. Voitte uskoa, että suomalaisilla ystävilläni loksahtivat suut auki, eikä pelkästään kurnivien vatsojen vuoksi.

Kun aikoinaan päätin pistää hynttyyt yhteen italialaisen mieheni kanssa, en uhrannut ajatustakaan sille millaisen anopin saisin. Turhaa olisin huolehtinutkaan. Paremmin nimittäin ei olisi voinut käydä.

Ella Kanninen 17.10. 2012