Kolumni

Kaikenlaista puhetta ruoan lomassa

Italiassa puhumisella on valtava merkitys. Television keskusteluohjelmat kestävät tunteja ja tuntemattomat saattavat aloittaa kadulla tai metrossa intensiivisen keskustelun edellisen päivän vaaleista. Kuulumisten vaihtaminen tuttujen kanssa kylänraitilla käy välillä työstä. Tuppisuilla ei ole tässä maassa helppoa.

Mietin aikoinaan Milanossa opiskellessani, olinko tullut taloustieteiden sijaan opiskelemaan esiintymis- ja puhetaitoja, niin taitavia opiskelutoverini olivat spontaaneissa esitelmissä, argumentoinnissa ja elävän värikkäässä mielipiteiden vaihdossa. Ja kaikilla oli varmasti myös mielipide.

Eräs suomalainen puolituttu ihmetteli aikoinaan, miten ihmeessä italialaiset jaksavat istua ja puhua läpi pitkän illallisen yhden viinilasin voimalla. Niinpä!

Luulisi kuitenkin, että kymmenessä vuodessa pohjoismaalainenkin olisi oppinut, miten oma paikka kiivaassa keskustelussa otetaan. Osallistun viikoittain italialaiseen puheohjelmaan lyhyen viisitoistaminuuttisen verran. Minun, samoin kuin saksalaiselle toimittajakollegan, on äärettömän vaikea puhua toisen keskustelijan päälle. Napakka ja kokenut saksalainen tuskastuu vieläkin, kun hän ei saa esittää mielipidettään loppuun. Minä odotan kiltisti omaa vuoroani jokaisen ikuisuuden kestävän puheenvuoron loppuun. Brittikollega tosin on karistanut liiallisen korrektiuden ja peittoaa kovaäänisesti alleen pahimmatkin italialaiset kiistelykumppanit. Ja selvästi nauttii siitä!

Sen sijaan olen kehittynyt huomattavasti aivan yhtä merkityksellisessä lyhyessä kommunikaatiossa. Olen oppinut, että baariin, hissiin tai kyläkauppaan astuessa pitää sanoa kuuluvasti buongiorno, vaikkei sitä kohdistaisi varsinaisesti kenellekään tietylle henkilölle. Yleensä vastaan saa mutinaa, ja asia on sillä kuitattu. Tervehdys on muiden huomioimista, mutta samalla sillä halutaan viestittää, että tässä minä olen, huomatkaa, haluan palvelua.

Samoin olen oppinut, että italialaiset keskustelevat ruokapöydässä avoimesti melkein asiasta kuin asiasta. Matkaoppaiden kehotuksia poliittisesti epäkorrektien aiheiden välttämisestä ei kannata siis ottaa liian tosissaan. Italialaiset ovat huomattavasti vähemmän herkkiä kuin esimerkiksi ranskalaiset avaamaan ikäviäkin aiheita herkullisen ruoan lomassa. Historian käänteisiin kuuluu kivuliaitakin ajanjaksoja, mutta italialaiseen ei satu niitä muistellessa. Jopa paavista saa heittää huulta.

Kuunteleminen sen sijaan tuntuu välillä olevan sivuseikka. Siinä me suomalaiset olemme aivan omaa luokkaamme. Ja kumma kyllä, kun italialaiselta Suomen-loman jälkeen kysyy, mikä maassa oli parasta – sienet, sauna vai Sibelius –, vastaus on – hiljaisuus.

Ella Kanninen 14.11.2012