Kolumni

Koirakoulusta maailmalle

Olen joskus luonnehtinut sinänsä onnellista ja turvallista lapsuuttani koirakouluksi. Meillä oli perheessä koiria, ja napakkana yksinhuoltajana äitini tuntui välillä unohtavan, ettei tytär ole yksi nelijalkaisista karvapalloista.

Äitini vaati minulta moitteettomia pöytä- ja käytöstapoja, vaikkei Vihdin Nummelassa 80-luvulla tullut juuri eteen tilanteita, joissa niillä olisi päässyt brassailemaan.

Ruokapöydässä ei istuttu hartiat lysyssä, vaikka tarjolla olisi ollut kolmatta päivää samaa spagettia ja jauhelihakastiketta. Myös kiittämisen, tervehtimisen, astioiden keräämisen pöydästä, avun tarjoamisen ja mummojen auttamisen piti tulla selkärangasta.

Ylioppilaslahjaksi sain Käytöksen kultaisen kirjan.

Silti nyt aikuisena tuntuu, että olen joutunut opettelemaan monet tavat alusta asti.

Ranskassa asuessani opin, ettei käsiä saa ruokaillessa pitää pöydän alla vaan aina näkyvillä sillä muuten seuralainen joutuu liikaa pohtimaan piilotettujen käsien toimintaa.

Virossa naisen ei pidä polttaa tupakkaa kävellessä vaan on istahdettava penkille käryttelemään. Näin ainakin oli yliopistokaupunki Tartossa, kun opiskelin siellä 90-luvun puolivälissä. Fiksut virolaiset tuskin tätä nykyä edes enää tupakoivat.

Islamilaisissa maissa matkustaessani olen yrittänyt muistaa, ettei tarjoilijalle ojenneta rahoja tai luottokorttia vasemmalla kädellä. Sitä kun pidetään likaisempana kuin oikeaa kättä.

Italiassa yksin syöminen esimerkiksi työpaikkaruokalassa on täysin mahdotonta. Kollegat tulkitsevat vetäytymisen nurkkapöytään oudoksi ja epäsosiaaliseksi käyttäytymiseksi. Sitä se minunkin mielestäni nykyään on. Samoin kuin se, että joku kokee oikeudekseen pysyä hiljaa lounas- tai illallisseurueessa koko illan ajan.

Ja kai tiesitte, että buddhalaisen munkin seurassa kesäisellä piknikillä täytyy olla tarkkana, etteivät omat jalkapohjat osoita oppinutta kohti?

Onhan näitä pitkä lista pähkäiltäväksi, mutta ei huolta, sillä maailmalla matkatessa niistä tärkeimmät kyllä tarttuvat mukaan.

Sen sijaan tavallisessa arjessa, ihmisten välisessä kanssakäymisessä, kyse ei ole ulkoa opituista krumeluureista vaan pienistä vivahteista ja toisen huomioimisesta. Tärkeämpää on yrittää lukea tilanteita, pinnistellä kuvitellakseen itsensä toisen sijaan. Silloin tuloksena on yleensä se kaunein käytös.

Tätä yritän itse päivittäin opetella, eivätkä mitkään kirjat siihen auta.

Kun toinen on sairas tai surun murtama, en jää miettimään, mitä voisin tehdä, vaan tartun toimeen ja teen. Kun on ollut hauska ilta, muistan kiittää siitä seuraavana päivänä ja tarjota saman toiselle. Kun joku onnistuu työssä tai suorituksessa, pitää  kehua ja kannustaa, se ei ole itseltä pois.

Äitini koirakoulu karsi pahimmat käytöshäiriöt. Loppujen hiominen on omalla vastuullani.

Ella Kanninen 3.10.2012