Kolumni

Parin tunnin lounas

Viisivuotias poikani käy Italiassa pikkukylän päiväkotia. Se on samanlaista leikin varjolla elämän opettelua kuin Suomessakin, meteliä taitaa vain olla hieman enemmän.

Puolenpäivän maissa kuitenkin rauhoitutaan lounaalle. Kaikki paitsi tarjoiluvuorossa olevat lapset istuvat pöytiin. Kun jokaisella on edessään antipasto, toivotetaan yhteen ääneen buon appetito.

Antipasto saattaa olla vaikkapa tomaateilla päällystetty crostini. Kun se on ensinälkään huitaistu menemään, tulee il primo eli pastalautanen. Annos on yksinkertainen, päälle voi ripotella parmesaania. Sitten on pääruoan eli secondon vuoro. Se on lihaa tai kalaa – poikani ei kuulemma halua syödä lisukkeena tarjoiltavaa pinaattia. Kesäaikaan jälkkärinä voi olla jäätelö, näin syksyisin esimerkiksi mandariini.

Koko touhuun kuluu vajaat kaksi tuntia. Lapset istuvat sen ajan pöydissään, seurustelevat vierustovereiden kanssa, syövät tai jättävät syömättä, ja lopulta siivoavat jälkensä. Olisikohan tässä syy miksi lapset ovat tervetulleita vieraita ravintoloihin Italiassa?

Tutustuminen Toscanan perinteisiin tuotteisiin alkaa myös jo päiväkoti-iässä. Yksi päiväkodin retkistä suuntautui frantoioon eli oliiviöljypuristamoon. Lapset olivat keränneet itse oliivit ja nähneet, miten ne muuttuvat öljyksi.

Rakkaus ruokaan ja ruoan alkuperään syntyy Italiassa aikaisin. Seurustelutavat opitaan kotona ruokapöydässä, jossa lapset huomioidaan tasavertaisina jäseninä heti kun he vain osaavat istua.

Ei siis ole ihme, että naapurini kohotteli kulmiaan, kun ilmoitin hakevani poikani päiväkotiin vietävän synttärikakun supermarketista. Hän neuvoi minut läheiseen leipomoon. Sen koommin en ole kaupan kakkuja kaivannut. Leipuri pisti pienen pojan kakkuun kaiken rakkautensa sekä paljon suklaata ja mansikoita. Kotiin palattuaan poikani ilmoitti, että koko kakku oli syöty ja että se oli ollut suussa sulavaa.

Ella Kanninen 28.11.2012