Kolumni

Ruoan johdatusta

Muutama vuosi sitten päätimme muuttaa Firenzen keskustasta maaseudulle. Oikean kodin löytäminen osoittautui kuitenkin arveltua vaikeammaksi. Vaihtoehtoja oli liikaa eikä niistä yksikään tuntunut oikealta. Lopulta kohtalo päätti puuttua peliin – ruoan muodossa.

Olimme ihastuneet hakuretkillämme erääseen kylään, jonne päätimme lähteä jälleen kerran kiertelemään. Nittyjen keskellä automme vaihdelaatikko sanoi sopimuksen irti. Pääsimme hinausauton kyydissä korjaamolle, mutta koska touhu oli vierähtänyt ehtoon puolelle, marssimme syömään korjaamon vieressä olevaan kalaravintolaan. Mikä löytö! Söimme ensiluokkaiset annokset simpukkapastaa ja kulta-ahventa samalla kun ihmettelimme, miten näin syrjäisessä kolkassa voi olla näin laadukas ravintola. Tämä oli ensimmäinen merkki siitä, että olimme oikeilla jäljillä.

Muutaman päivän kuluttua auto toimi taas. Palasimme samoille kulmille, sillä seudulla oli myynnissä muutama mielenkiintoinen talo. Pysähdyimme kuitenkin huikopalalle pieneen trattoriaan. Ystävällinen omistaja ilahtui päivän ainoista asiakkaista, kertoili kylän meiningistä ja kävi välillä paistamassa meille pihvit. Syötyämme jatkoimme tapaamiseen kiinteistövälittäjän kanssa.

Puutarhaa pällistellessämme näimme moottoripyörän kaartavan viereiseen taloon, ja kukas kypärän alta paljastuikaan? Äskeisen ravintolan omistaja, mahdollinen tuleva naapurimme!  Merkki numero kaksi, ajattelin.

Asunto oli ihastuttava, mutta päätimme palata parin päivän päästä tutkimaan, millaisia palveluja lähellä olisi.Kuinka ollakaan, nälkä iski taas kesken matkan ja valitsimme lounaspaikaksi viehättävän näköalaravintolan. Paikan erikoisuus oli fritto misto eli kaikkea mahdollista friteerattuna.

En ole koskaan ollut erityisemmin uppopaistetun ruoan ystävä, mutta jäin koukkuun saman tien. Lautaselle lastattiin friteerattua salviaa, artisokkaa, kukkakaalia, kananpaloja ja kesäkurpitsaa. Kuultuaan, millä asialla olimme, omistaja johdatti meidät terassilleen ja osoitteli taivaanrantaan. Ja totta tosiaan, siellähän se näkyi alhaalla laaksossa, unelmatalomme! Kolmas merkki, huudahdin ääneen.

Jälkiruokaviiniä maistellessamme olimme jo melkein tehneet päätöksemme. Jos tulevan kotimme lähellä oli näin monta mainiota ruokapaikkaa, se olisi tarpeeksi hyvä syy tehdä kaupat.

Liekö johtunut haaveilusta, mutta viini maistui suussani niin hyvältä, että vilkaisin pullon etikettiä. Nimi ei sanonut mitään, mutta tilan osoite sitäkin enemmän. Sehän oli nimittäin sama tie kuin tulevalla kodillamme. Samassa muistin välittäjän maininneen, että ihana valkoinen hiekkatie, jonka varrella talo sijaitsi, päättyy satoja vuosia vanhaan viinitilaan.

Enempää merkkejä ei tarvittu!

Ella Kanninen 19.9.2013