Kolumni

Viinin monenlaiset ystävät

Viime syksynä sadonkorjuun aikaan Toscanassa tutustuin mieheen, milanolaiseen juristiin, joka parikymmentä vuotta sitten vaihtoi oikeussalit, talouskaupungin katkut ja stressin viinitilaan chiantin sydänalueilla. Nyt kuusikymppisenä Carlo sanoi olevansa elämänsä kunnossa samoin kuin hänen muhkeina kasvavat rypäleterttunsakin. Syyksi mies kertoi Mozartin musiikin, jota köynnökset kuuntelevat 24 tuntia vuorokaudessa suurista, pelloille asennetuista kaiuttimista. Musiikin aiheuttama värinä kuulemma pitää loiset loitommalla ja kasvattaa rypäleiden sisältämän polyfenolin laatua.

Teoriaansa tukemaan Carlo oli saanut Firenzestä yliopistoväkeä, jotka vakuuttivat että niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, Carlon kasvatusmetodeissa on perää. Oli miten oli, viini joka tapauksessa maistui mainiolta, eikä Carlokaan ollut yhtään hullumpi seuramies.

Juristi ja musiikkimies, joka hurahtaa viiniin ja antaa sille uuden ulottuvuuden. Ei varmaan päivittäistä, muttei kerrassaan harvinaistakaan. Viini voi olla monelle rakas harrastus, johon käytetään paljon aikaa, vaikkei siitä monelle työtä tulisikaan.

Sain taannoin nauttia suomalaisen oppaan johdolla tutustumiskäynnistä eteläafrikkalaiselle viinitilalle. Opas käänsi kaiken viinistä kerrotun sujuvasti suomeksi, selvitti nyanssit, värit, syvyyden ja aistitun makunautinnon koskematta kertaakaan itse lasiin. Hän ei ole kuulemma koskaan eläessään maistanut viiniä, syynä vakava allergia. Silti se ei estä häntä nauttimasta viinin tuomasta elämyksestä ihmisten kasvoilla ja sadoista tarinoista, joita hän eri maiden viinitilojen omistajilta ja työntekijöiltä vuosittain kuulee.

Sain tuulettaa taannoin omia ennakkoluulojani, kun illastin pohjoisen laskettelukeskuksen ravintolassa. Viereiseen pöytään asettui kuuden hengen äänekäs miesporukka. Joukko oli ollut muutaman päivän työkeikalla, ja nyt oli aika rentoutua ja nauttia illan antimista. Huokaisin, että ehtisimmeköhän omassa pöydässämme edes jälkiruokiin ennen kuin miesporukan rentoutuminen olisi täydessä vauhdissa.

Jälkiruoka meinasi minulta todellakin jäädä syömättä, niin mielenkiintoista oli kuunnella porukan keskustelua viineistä. He kävivät hartaudella viinilistaa läpi, jokainen kertoen jonkin oman kokemuksen kyseisestä juomasta. Heidän viinituntemuksensa oli kertakaikkisen perusteellista, mutta ennen kaikkea kommenteista paistoi arvostus juoman valmistajia kohtaan. Yksi tiesi kertoa, kuinka vaikea oli kasvattaa tiettyä ranskalaista rypälelajiketta, toinen muisteli haikeudella vaimolleen lahjaksi hankkimaansa harvinaisuutta, jota ei enää löytynyt mistään.

En tiedä miten miesporukan ilta päättyi, mutta omani aikana totesin vain, ettei viininharrastajaa ole koskaan karvoihin katsomista. 

Ella Kanninen
14.4.2014