Kolumni

Yllätysvieraita

Afrikkalaiseen kyläperinteeseen kuuluu, että vieraaseen kylään saapuvalle väsyneelle matkaajalle tarjotaan ruokaa ja juomaa ilman, että hänen pitää sitä erikseen pyytää. Jos tarjottavaa on vähän, kyläläiset ovat kuitenkin velvoitettuja viihdyttämään matkaajaa tarinoilla tai muilla tempuilla kunnes hän on kerännyt tarpeeksi voimia jatkaakseen taivaltaan.

Vieraan ei siis pidä kysyä lupaa päästäkseen jakamaan yhteisön antimia, eikä häntä tarvitse erikseen kutsua pöytään. Sanaa yllätysvieras ei löydy, tai oikeastaan yllätysvieraita ei ole, eikä ajanhallinnasta ole kuultukaan. Viisas ja vanha Afrikka, tuo ihmisen syntymanner.


Meillä länsimaissa tarvitaan kalenteria ehkäisemään yllätyksiä. Juhlista ja merkkipäivistä täytyy tiedottaa kuukausia etukäteen, perjantaidrinksutkin on hyvä buukata ajoissa. Ja yllättäen ovikelloa rimputtavat vieraat, ne vasta kauheita ovatkin!

Tunnustan, että kuulun kauhistelijoihin, vaikka muistan mummolasta, kuinka mukavaa oli, kun ovesta saattoi astua sisään papan kalakaveri ihan vain hetkeksi turisemaan tai naapurin rouva lehtiä lainaamaan. Miksi en itse pysty samaan vaan alan heti stressata tarjottavasta? Yhtä hyvinhän voisin vain tarjota seuraa, hyvän tarinan tai lohtuhetken sitä kaipaavalle. Vieraat kun ovat kuitenkin aina tervetulleita ja piristävät päivää.

Oma paniikkini johtuu siitä, että keksivarastoni kumisevat alituiseen tyhjyyttään. Olenkin yrittänyt rauhoittaa itseäni ajatuksella, ettei vieraanvaraisuus ole sama kuin pellillinen tuoreita pullia. Toki pyrin siihen, ettei kuulumisia tarvitse vaihtaa kuivin suin, mutta yhteisen hetken ilo ei saa olla sen seitsemän sortin kakuista kiinni.

Sekin ystävä, joka sai heinäkuussa piparkakkuja, tuli vielä uudestaan kylään.

Ella Kanninen 15.1.2014