Keräilijä Seppo Louhivuoren kahvi on ikuisesti kortilla

Seppo Louhivuori on keräilijä, joka isännöi Vilkkimäen kahvimuseota. Sen vieraille kahviin liittyvät esineet herättävät menneen maailman muistot elävästi henkiin.

Ensin paketti, sitten vasta maku. Suunnilleen näin voi kuvata Seppo Louhivuoren suhdetta yhteen hänen elämänsä suurista rakkauksista eli kahviin. Suurin rakkaus on vaimo, sitten tulevat postikortit, etiketit, keräilykuvat ja tarvikkeet. Ensimmäisiä ei keräillä, muita sitäkin enemmän.

”Keräily on harrastus, ehkä jopa sairaus. Vaimoni on tainnut antaa minulle periksi, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole ollut”, Louhivuori nauraa.

Louhivuorella on arkistossaan pelkästään kahviaiheisia postikortteja yli 2000 kappaleen kokoelma. Ne kertovat tarinaa siitä, miten kahvikulttuuri ja Suomi ovat muuttuneet yhden ihmisiän aikana.

Louhivuori vietti lapsuuttaan 1950-luvulla. Silloin kahvi oli Suomessa vielä kortilla, kunnes se viimeisenä elintarvikkeena vapautui yhdessä sokerin kanssa säännöstelystä vuonna 1954.

”Kotonani ei juotu korvikkeita, ja kallista kahvia juotiin säästäen. Isä otti minut joskus polvelle ja antoi maistaa omasta kupistaan kahvia. Ei se tainnut lapsen suuhun sopia", Louhivuori muistaa.

Vanhat kahviesineet piirtävät kuvaa ajan muuttumisesta

Louhivuori harrastaa kahvia juuri historian kautta. Keräilijänä hänellä on silmää vanhoille esineille, jotka luovat kuvaa ajasta. Siitä mitä ihmisillä oli, ja mitä ei ollut.

”Kortit ja kahvi sopivat yhteen. Kahvihan on lähes Suomen kansallisjuoma ja aina kuulunut eri tilanteisiin. Suomi on ainoa maa, jossa on työpaikoilla lakisääteiset kahvitauot.”

Ajan kuva piirtyy postikorteista, jotka itsessään kuvastavat ajan muuttumista. Ennen niitä lähetettiin, nykyään juuri ei.

Louhivuori on kategorisoinut kahvikorttinsa aiheen mukaan. On mainoskortteja, papujen kasvatusta kansainvälisine vivahteineen, kattauksia ja kahvivälineitä. Niin, ja tietenkin kahvin juomiseen liittyviä tilanteita. Ne ovat tärkeitä, sillä kahvi on osa sosiaalista traditiota, Louhivuori huomauttaa.

Oiva oppikoulu Louhivuorelle oli hänen ensimmäinen oikea työpaikkansa Turun Lampussa. Siellä nuori somistaja pystyi tarkastamaan kellon siitä, milloin liikkeen vanhempi mademoiselle lähti kahvitauolle.

”Hän nosti jalan toisen päälle ja alkoi vanhan kansan tapaan ryystää kahvia tassilta. Sen verran kova ryystäjä hän oli, että me nuoremmat lähdimme kahville ihan vain katsellaksemme häntä”, Louhivuori muistelee.

Oma kahvimitta on tunnettava, keräilijä sanoo

Nykyään kahvia ryystetään vain synonyyminä, muuten tapa näkyy enää korteissa. Kevättalvella 2022 Louhivuoren kädenjälki näkyi Tampereella museokeskus Vapriikissa, jonka Postimuseoon hän oli kuratoinut otannan kahvikorttiensa kokoelmasta.

Sen verran kova rutistus oli, että kortteja plärätessä Louhivuorelta meni kahvia kuppi jos toinenkin. Kun Louhivuoren kahvihammasta alkaa kolottaa, hän nappaa käteensä yhden lukuisista kahvimitoistaan.

”Juu, kerään niitäkin.”

Oma kahvimitta on tunnettava. Louhivuori on näet huomannut, että niin kahvinkeittimen kuin kahvivalmistajienkin mitat ovat keskenään eri kokoisia. Kun oman luottomitan hallitsee, alkaa kahvi maistua. Siksi Louhivuoren ladatessa pieteetillä Moccamasterinsa mitta on aina tarkka.

”Ei kukkurallista, vajaata, eikä ylimääräistä lusikallista sekaan. Liika puru tekee kahvista kitkerää.”

Tummat paahdot ovat viime vuosina hiipineet kuin huomaamatta myös Louhivuoren suosikkikahveiksi. Papujen alkuperä saa olla kirjava, kunhan maku on kohdillaan.

”Parasta on, kun pääsee itse jauhamaan pavut omalla myllyllä. Pistelen sekaisin eri papuja, hieman vaaleampaa ja tummempaa paahtoa ja etsin sopivia yhdistelmiä.”

Hyvä olisi laittaa käytetyt merkit ylös, jos sattuu osumaan kohdilleen. Sitä Louhivuori ei kuitenkaan kuulemma oikein aina muista tehdä. Keräily saa olla vakavaa, kahvi ja elämä eivät.

”En ole mikään barista. Kahvin kanssa en tykkää hifistellä. Keittelen kotona tavallista kahvia ja kun haluan erikoisempaa, menen kahvilaan.”

Vilkkimäen kahvimuseo vie suoraan eiliseen

Korttien ohessa keräilykohteista Louhivuoren mieleen ovat niin sanotut aromisuoja, kansankielellä kovikepahvit. Kun kahvi vielä tuli kauppoihin pienpaahtimoista, jokaisella paahtimolla oli kahvipusseihin omat kovikepahvinsa, jotka olivat samalla myös keräilykortteja.

”Tunnetuin näistä on vuosien 1954–55 Pauligin sarja. Se sisälsi 216 erilaista auto- ja moottoripyörämallia, joita pikkupojat keräsivät. Olin itse silloin nuori poika, ja siksi se on minullekin tärkeä”, Louhivuori kertoo.

Oman kahviesineistön kartuttamisen ohessa Louhivuori on viimeiset kahdeksan vuotta isännöinyt Liedossa toimivaa Vilkkimäen kahvimuseota. Yhdistysvoimin ylläpidetyn museon kokoelmista löytyy paljon erilaista kahviin liittyvää esineistöä sekä kahvin valmistamisen ja nauttimiseen liittyvää tarvikkeistoa.

Kun vieras avaa oven, hän astuu suoraan eiliseen. Monelle museo on aikamatka takaisin nuoruuteen, jonka esineitä marketin hyllyiltä ei enää löydä. Louhivuorta historian ja vieraiden herääminen eloon kiehtoo suuresti.

”Kahvi ja sen kulttuurihistoria ovat itselleni mielenkiintoinen harrastus, mutta jos sen avulla pystyn vielä herättämään toisissa muistoja eloon ja luomaan näin hyvää mieltä, niin aina parempi.”

https://kahvimuseo.wixsite.com/vilkkimaenkahvimuseo 

Teksti Juho Paavola, kuvat Suvi Elo

Seppo Louhivuori

Turkulainen keräilijä ja kahvin kulttuurihistorian harrastaja. 

Motto:

”Kahvi saa olla lattea, muttei latteaa.”  

Sinua voisi myös kiinnostaa