Vanhan ja uuden ajan Veneto

Romeon ja Julian mailla Italian Veronan ympäristössä elää monenkirjava viinikulttuuri. Uusi tekniikka haastaa vanhat, mutta myös pitää niitä yllä.

Pohjois-Italiassa, Veneton viinialueella noin 30 kilometrin päässä Veronasta itään, sijaitsee pieni viiden tuhannen asukkaan Soave, josta tulevat keveinä ja raikkaina tunnetut soave-valkoviinit. Olemme kylässä etsimässä vastausta kysymykseen, mistä tunnistaa hyvän ja laadukkaan soaven. Ja mistä johtuu, että viinin maineella olisi Suomessa ja muissa Pohjoismaissa parantamisen varaa?

Soave Classico -alueen maaperä on vaikea

Pieropan-viinitilan johtaja Andrea Pieropan johdattaa meidät La Rocca -viinitarhalle. Vuonna 1880 perustettu Pieropan omistaa 50 hehtaaria viinitarhoja arvostetulta Soave Classico -alueelta.

Pieropan tekee viiniä vain omien tarhojensa tuottamista rypäleistä.

”90 prosenttia kaikesta soave-viinistä tulee osuuskunnilta, jotka ostavat rypäleet eri tarhoilta. Tuotanto on massiivista, eikä siinä kiinnitetä juuri huomiota laatuun. Koko Soaven alueella on viinitarhoja noin 6 500 hehtaaria, joista vain 1 500 sijaitsee Classico-alueella. Se selittää viinin osittain huonon maineen”, Pieropan kertoo.

Soave Classico -alueen rypäleet kasvavat vaikeassa maaperässä siinä missä kukkuloita ympäröivällä Soave-alueella maaperä on tasainen ja rikkaampi. La Rocca -tarhan maa on vulkaaninen, ja lisäksi seassa on savea ja vaaleita kiviä.

Soave-ostoksia tekeville suomalaisille Pieropan antaa kaksi neuvoa: Valitse pullo, jossa lukee, että se on tuotettu Soave Classico -alueella. Ja vielä parempi on, jos tunnet viinin tuottajan.

”Soave sopii hyvin yhteen esimerkiksi japanilaisen ruoan, sienien ja risoton kanssa. Se ei myöskään peitä alleen herkän kalan makua.”

Garganega-rypäleestä on moneen

Soave-valkoviinit syntyvät Garganegan ja Trebbiano di Soave -rypäleen yhdistelmästä. Myös Chardonnayta käytetään, mutta Andrea Pieropanin mukaan sen maku muuttuu kuumina kesinä helposti latteaksi, mikä tekee rypäleestä epäluotettavan.

La Roccassa kasvava Garganega sen sijaan sopii oivasti myös rypäleiden kuivaukseen, joka on Venetossa perinteinen tekniikka makeiden recioto-viinien ja amaronen valmistuksessa. Viisi kuukautta kestävän kuivauksen aikana rypäleet menettävät yli puolet painostaan ja niiden sokeripitoisuus kasvaa. Appassimento-tekniikka on ikivanha, mutta koulukuntia on monia.

”Rypäleet kuivataan 130 vuotta vanhoilla bambutasoilla, jotka isoisoisäni aikoinaan osti. Niissä pidettiin alun perin silkkitoukkia kankaiden valmistusta varten”, Pieropan kertoo.

Bambu pitää ilmanvaihdon täydellisenä

Hurautamme Veronan kautta Valpolicellan alueelle Gargagnago di Valpolicellaan, jossa Masi Agricola, amaronen johtava tuottaja, pitää päämajaansa. Masi tuottaa viiniä yhteensä noin 12 miljoonaa pulloa vuodessa, ja vientimaita on noin sata. Sillä on viinitarhoja Veneton lisäksi myös Toscanassa ja Argentiinassa.

Tutustumme kuivaushuoneeseen toimitusjohtaja Sandro Boscainin pojan, markkinointijohtaja Raffaele Boscainin kanssa.

”Käytämme 15–20 vuotta vanhoja bambutasoja. Bambu on materiaalina hyvä, koska se pitää rypäleet erillään ja ilmanvaihdon täydellisenä”, nuorempi Boscaini sanoo.

Huoneen erikoisuus seisoo seinän vieressä: lasiovinen, tietokoneohjattava laite säätelee kuivaustilan kosteutta, lämpötilaa ja ilmanvaihtoa. Silti myös Masi pitää mieluummin olosuhteet luonnollisina – laite on päällä vain, kun ilma on huono.

Veneton alueella on 48 rypälelajiketta

Masi tekee testauksia kaikilla Veneton alueen 48 rypälelajikkeella, koska kokee alueen perinteen vaalimisen tärkeäksi.

Punainen, kirsikkainen Corvina on rypäleistä tärkein. Se saa viineissä usein seurakseen paksukuorisen Rondinellan ja pippurisen, hapokkuutta tuovan Molinaran. Silloin tällöin myös pienen ja vahvan Oseletan.

Yrityksellä on myös oma laboratorio, jossa jokainen viinitynnyri tutkitaan kuukausittain. Laaduntarkkailun avulla osataan arvioida, mitä pitää tehdä, jotta lopputuloksesta tulee toivottu.

Raffaele Boscainin mukaan heidän päätuotteensa amarone on joustava viini, joka sopii yhteen esimerkiksi riistan, lihan, pastan tai kypsytettyjen juustojen, kanssa.

Hän sanoo yhden selkeän piirteen yhdistävän kaikkea venetolaista viiniä muutenkin: se on helppoa juotavaa ja sellaiseksi alun perin tarkoitettu, vaikka vaihtelua monipuolisella alueella onkin.

Kalkkipitoinen Monti Garbi

Valpolicellan Monti Garbi -kukkulalle vie mutkainen ja kapea hiekkatie. Viinitarhoja, oliivipuita, viljelyksiä, vehreää maisemaa. Tenuta Sant’Antonion piha on monenväristen ruusujen ja perhosten valtakuntaa.

Ollaan noin 300 metriä merenpinnan yläpuolella, ja maa on valkoista ja kalkkista.

Armando Castagnedi perusti Tenuta Sant’Antonion yhdessä kolmen veljensä Paolon, Tizianon ja Massimon kanssa vuonna 1995. He omistavat sata hehtaaria viinitarhoja, joista suurin osa sijaitsee karuksi sanotussa Monti Garbissa.

”Meitä on neljä veljeä ja neljä päätä, mutta vapaat kädet, sillä suvullamme ei ole historiaa viinin teosta”, sanoo Castagnedi.

Tenuta Sant’Antonio pyrkii tekemään puhtaita, hedelmäisiä ja tasapainoisia viinejä. Veljekset oppivat tekemisestä joka vuosi lisää. Tilan erikoisuus on viinit, joihin ei ole lisätty säilöntäaineena yleisesti käytettäviä sulfiitteja, jotka voivat aiheuttaa joillekin allergisia oireita.                       

Orgaanisesti ilman sulfiitteja

Armando Castagnedin mukaan sulfiitittomat viinit tuotetaan orgaanisesti, mutta luomusertifikaattia ei ole. Viinit ovat hedelmäisiä, ja maku vaihtelee tuotantovuoden mukaan.

”Luonnollisesti tuotetut viinit jakavat mielipiteitä. Toiset ihastuvat niiden makuun heti, ja toiset eivät pidä siitä. Sulfiititon viini on kuitenkin ruoansulatukselle tavallista viiniä parempi vaihtoehto”, Castagnedi sanoo.

Luonnonviinien kysyntä on kasvanut myös Suomessa, mutta toistaiseksi niille ei ole olemassa omaa sertifikaattia, ja määritelmä on siten sertifioitua luomuviiniä epämääräisempi.

Tilan köynnöksillä on ikää 15–35 vuotta. Vanhimpien tuottamat rypäleet käytetään amaronen tekoon ja nuoremmat valpolicella-­punaviiniin.

Tenuta Sant’Antonio luottaa punaisissa rypäleissä Corvinaan, Corvinoneen ja Rondinellaan. Lisäksi saatetaan pienissä määrin käyttää esimerkiksi Molinaraa ja Oseletaa.

Teksti Päivi Maaniitty, kuvat Miika Kainu

Sandro ja Raffaele (vas.), Andrea Pieropan sekä Armando Castagnedi