Erehtyväinen esikuva

Minulta kysytään monesti, kuka esikuvani on, mutta outoa kyllä minulla ei koskaan ole ollut sellaista. Olen aina vaan seurannut sydäntäni ja uskonut omaan tekemiseeni ottamatta mallia kenestäkään.

Siitä huolimatta olen kuitenkin aina ihaillut tiettyjä ominaisuuksia tietyissä ihmisissä. Ihailen toki joidenkin taitavien urheilijoiden osaamista, mutta lähinnä ihailen läheisteni piirteitä, jotka kertovat empatiasta, välittämisestä tai epäitsekkyydestä.

Tänä vuonna minulle ojennettiin "Vuoden esikuva"-palkinto. Valitsemani polku on niin erikoinen ja myös kaivattu, että monet nuoremmat, ja varsinkin tytöt, ovat halunneet seurata perässä. Aloin menestyä nyrkkeilyssä ja nousin julkisuuteen aikana, jolloin yhä enemmän alettiin kyseenalaistamaan perinteistä kuvaa naisesta. Aikana, jolloin nainen voisi olla vahva ja jopa verta vuotava kamppailija miehisessä maailmassa. Tänä päivänä nyrkkeilysalit ovat täynnä nuoria tyttöjä, ja jopa tyttölapsia, jotka harrastavat nyrkkeilyä enemmän tai vähemmän tosissaan, eikä kukaan enää edes kohauta kulmia nähdessään tyttöjä kehäköysien sisäpuolella. Vaikka valitsin nyrkkeilyn pelkästään nyrkkeilyn takia, en julkisuuden tai esimerkkinä olemisen takia, niin olen päätynyt tekemään paljon työtä myös sen takia että pikku-Evojen polku olisi vähemmän kivinen kuin omani.

Ihmisen käsitys siitä millainen hän on, muuttuu toki läpi elämän, mutta nuoret imevät vaikutteita itseensä kaikista janoisimmin sekä hyvässä että pahassa. Ja ymmärsin jo varhain, että ollessani esikuvana nuorille, minulla on myös iso vastuu elää niin, etten ainakaan ohjaa ketään harhateille esimerkilläni.

Olen oppinut paljon nyrkkeilystä kantapään kautta, ja samalla tavalla olen nuorena oppinut itsestäni. Olen tavallinen ihminen, joka tekee virheitä, ja varmasti olen myös joskus huono esimerkki. Parasta mitä voin tehdä − ja mitä jokainen voi tehdä − on tukea ja tsempata nuoria, pitää tietyistä arvoista kiinni, olla olemassa silloin kun homma menee väärään suuntaan ja jakaa asioita mitä itse oivaltaa oman elämänkokemuksen myötä.

Eva Wahlström palkittiin vuoden 2019 Urheilugaalassa Vuoden esikuva -palkinnolla. Kuvat: Urheilugaala / Vessi Hämäläinen ja Eemeli Sarka

Joten kerron lyhyesti kuka minä olin nuorena. Olin suomenruotsalainen tyttö, jonka perheessä pärjääminen asiassa kuin asiassa oli normaalia ja odotettua. Isoveljeni toivat kotiin sekä hymypoika-patsaat että stipendit luokan priimuksina. Sisälläni oli jatkuva taistelu, kun yhtaikaisesti halusin toimia vanhempieni odotusten mukaisesti, mutta samalla sisälläni oli kova kapina kaikkia odotuksia vastaan.

Värjäsin hiukset liilaksi, värjäsin vihreäksi, ajoin ensin toisen sivun kaljuksi, sitten toisenkin. Välillä takaraivoon oli sheivattu kaksoisvee. Viidennellä luokalla päädyin rehtorin kansliaan liian reikäisistä housuista, vähän myöhemmin päädyin sinne roskiksesta löytyneen tupakantumpin johdosta. Kuudennella luokalla jouduin rehtorin puheille lavuaarin irrottua seinästä minun yritettyä karata wc:n ikkunasta. Lävistin kielen ja lävistin kulman, otin ison tatuoinnin, joka maksoi pitsan verran - ja jonka jälki oli hinnan mukainen. Varastin kaupasta ja join itseni humalaan aivan liian aikaisin. Minua ei suoraan kiusattu, mutta uhkailtiin kyllä, ihan vaan sen takia että olin ruotsinkielinen eli "hurri". Käteeni tumpattiin tupakka saatesanoilla "vitun huora", ja tänä päivänä arpea koristaa skeittaava koala.

Samaan aikaan keskiarvoni pysyi 9 tienoilla, toin kolmannen hymypatsaan kotiimme ja sain stipendin positiivisten aaltojen levittämisestä. Olin ystävällinen ja lojaali kaikille, enkä koskaan hyväksynyt kiusaamista. Olin hyvis, mutta sisällä levoton – kunnes löysin nyrkkeilyn ja levottomuus hävisi.

Se on selvää, että monet kokemukset jättävät jälkiä. Niin elämä jättää. Tein paljon virheitä, mutta katsoin peiliin ja opin niistä. Teen edelleen virheitä ja toivon niiden myötä kasvavani paremmaksi ihmiseksi päivä päivältä.

Tänä päivänä en polta, en koskaan koskenut huumeisiin, en koskaan harrastanut irtosuhteita. Joskus juon viinilasin tai kaksi, mutta vältän humalatilaa. Minulla on kaksi ammattitutkintoa ja hieno urheilu-ura, lapsi, lapsipuoli, rivitaloasunto ja mies, jota rakastan. En selvinnyt naarmuitta, mutta suhteellisen ehjänä kuitenkin. Edelleen on vaikea asettua tiettyyn muottiin, mutta en myöskään odota sitä muilta. Olen aina suoraselkäinen, lojaali ja koitan olla hyvä muille ihmisille. Säätämällä ja sähläämällä olen löytänyt omia heikkouksia ja vahvuuksia. Minulle mokat ovat tienviittoja, jotka osoittavat oikeaa suuntaa ja ehkä ainoa tie kasvaa sellaiseksi, kuin tänä päivänä olen. Ihmiseksi, jota virheistä huolimatta arvostan.

Ihminen tulee aina oppimaan kokeilemisen kautta, tekemällä vääriä ratkaisuja ensin, mokaamalla silloinkin, kun luulee tekevänsä oikein. En kannusta tällaiseen "sähläämiseen", mutta sen sijaan haluan muistuttaa, että me kaikki – urheilijat, artistit, opettajat, vanhemmat ja myös nuoret - olemme kaikki esikuvia ja esimerkkiä jollekin toiselle. Meidän vastuumme on opettaa toisillemme itsetuntoa, omantunnon arvoa, suoraselkäisyyttä ja empatiaa, jotta me osataan erottaa oikean väärästä ja hyvän pahasta tapahtui elämässä mitä tahansa.

Eva Wahlström

Blogin kirjoittaja on taiteellinen tulisielu ja elämyshakuinen introvertti. Tunnetaan myös ammattinyrkkeilyn maailmanmestarina, taiteilijana, äitinä ja vaimona.

Pääkuva: Urheilugaala / Janina Pitkänen

#nofilter-blogitekstit