Erilaisuuden tunne varjosti lapsuuttani - vasta nyt uskon, että pärjään

Minua on aina inhottanut suomalainen asenne vappuun ja muihin juhliin. Se miten ihmiset keskittyvät siihen alkoholiin. Kyllä minäkin käytän alkoholia – en ole mikään absolutisti – mutta juon yhden lasin viiniä, en hakeudu humalaan. Ehkä se on sitä, että alitajuisesti suojelen itseäni, kun tiedän, että minulla on se alkoholismigeeni.  

Äitini kuoli maksakirroosiin. Viimeisenä kesänä kävimme siskoni kanssa katsomassa häntä sairaalassa. Hän nukkui, joten jätimme hänelle kirjeen. Kirjoitimme siinä, että toivoimme että hän voisi lopettaa juomisen.

Minä olin 14 vuotta, isosiskoni 16.

Mutta ei äiti voinut sille mitään. Oli silmiä avaavaa nähdä, kuinka hän heräsi tokkuraisena sairaalan sängystä ja alkoi heti etsiä pulloa. Näki miten kipeä hän oli.

Äiti oli juonut läpi molempien raskauksiensa ja siksi meillä molemmilla siskoksilla on FAS-diagnoosi. Äiti sanoi minulle, että olin vahinko. Isästä ei ole tietoa.

Äidin kuolema oli tavallaan helpotus. Ei tarvinnut enää ajatella, että meidän pitäisi hoitaa häntä. Isosiskoni oli säästänyt rahaa sitä varten, että hän hoitaa äidin kuntoon.

Itse emme asuneet äidin kanssa, vaan sijaisperheessä, johon muuttaessamme minä olin 2-vuotias. Perheessä oli myös biologisia lapsia. Tiesin aina, että olin jotenkin erilainen, vaikka en tiennyt syytä. Sain kokea, että minusta ei ole mihinkään. Se vaikutti pitkään siihen, miten näen ja koen itseni.

Tarvitsin hirveästi apua kaikessa. Sain kuulla jatkuvasti, että ”ei se Eevaliisa pysty”. Jos ei ympäristö olisi sitä niin paljon korostanut, en tiedä olisiko se käsitys ollut niin syvässä itsellänikään.

Sijaisvanhemmat pitivät huolta ja olivat ankaria. He halusivat ehkä valmentaa meitä, kun tiesivät, että meillä on syrjäytymisen riski, kun on tämä FAS-diagnoosi. Tai suojella tavallistakin enemmän. Mutta koin samalla, että en ole samalla viivalla. Perheen biologiset lapsetkin muistuttivat, että ette te oikeasti ole meidän perhettä.

Lapsena olin rääväsuu, temperamenttinen. FAS-diagnoosiin kuuluu, että sosiaaliseen käyttäytymiseen liittyvät suodattimet puuttuvat. Jouduin noloihin tilanteisiin, puhuin sopimattomia hautajaisissa.

Teininä tuli vihavaihe. Halusin hävittää kaiken viinan maailmasta. Minulla oli paljon oppimisvaikeuksia ja kävin koulun mukautetusti. 18-vuotiaana karkasin sijaisperheestä, kun heidän kanssaan tuli liikaa ongelmia. En palannut enää takaisin.

Kun piti ottaa vastuu omasta arjesta ja elämästä, olin hukassa. Kun menin ostamaan kaupasta maitoa, mietin minkä maidon ostan ja voinko ostaa tämän maidon ja mitä äiti sanoo, jos ostan sen.

Vasta kun sain omia lapsia, tajusin että tämä on minun elämäni ja teen siitä sellaisen kuin haluan.

Noin kolmekymppisenä aloin hyväksyä itseni. Hankin tietoa tästä diagnoosista ja aloin ymmärtää, miksi minulla oli ollut lapsena ja nuorena niin paljon hankaluuksia. Tieto on auttanut minua. Aivoni toimivat eri tavalla sikiöaikaisen alkoholialtistuksen takia.

Olen saanut itsetuntemusta ja itseluottamusta. Olen armollisempi itselleni. Toisaalta joudun vaatimaan itseltäni paljon. Tiedän, että minun pitää tehdä enemmän duunia päästäkseni samaan kuin muut. Edelleen näin aikuisena minulla on haasteena saada asioita tehtyä ja aikaiseksi.

Olen lähtenyt mukaan auttamaan FASD-nuoria Kehitysvammaliiton vertaisryhmätoimintaan. Kun olen nähnyt muita saman diagnoosin ihmisiä, olen huomannut olevani oikeastaan onnekas. Tilanne voisi olla vielä paljon pahempi. Ehkä olen päässyt vähällä siksi, että voisin auttaa muita.

Minulla on ihana perhe, olen naimisissa ja minulla on neljä lasta. Käyn vakituisesti töissä koulunkäynnin avustajana. Pidän työstäni. Ymmärrän niitä lapsia, joilla on haasteita. Olen kääntänyt omat haasteeni voitoksi. Haluan luoda heihin uskoa, että he pärjäävät. Haluan, että he kuulevat sen joltakulta.

Eevaliisa

Kuva: Kuvatoimisto Gorilla

#nofilter