Läheisen alkoholikuolema on yhä vaiettu menetys

Isoveljeni kuoli alkoholismiin 33-vuotiaana. Takana oli vuosikymmenen alkoholiriippuvuus, joka syveni vuosi vuodelta. Lopulta oli jäljellä vain paljas asunto ja läheinen ihminen, josta oli tullut vieras. Oli tammikuun iltapäivä sunnuntaina 2004, kun äitini soitti, että veljeäni ei enää ole. Lähdin asunnolle, josta poliisit pian poistivat meidät. Alkoi kuoleman aika.

Pimeässä, lukossa, yksin

Päihderiippuvaisen läheinen ei kohtaa oikeastaan vain yhtä kuolemaa, vaan monta kuolemaa. Kun näin veljeni ensimmäisen kerran teho-osastolla, tunsin lamaavaa pelkoa. Hän oli tiedoton ja keltainen iso lapsi letkuissa, poissa, mutta paikalla. Kävin sen kerran jälkeen useasti eri sairaaloissa ja päihdekuntoutuspaikoissa. Vuosien vieriessä aloin väsyä huoleen ja ahdistukseen. En muista, että kukaan työntekijä olisi kysynyt, mitä minulle kuuluu. En tiedä, olisiko läheisille ollut tarjolla keskustelumahdollisuutta. Ainakaan se ei tullut puheeksi.

Kun lopulta löysimme veljeni kuolleena, en pystynyt enää itkemään. Tunsin vain, kuinka kauhun aalto pyyhkäisi yli tajuntani. Jäljelle jäi vain tyhjyys, jonka täytti tuska; maailma, joka oli mennyt peruuttamattomasti sijoiltaan. Ulkonaisesti elämäni kuitenkin jatkui. Opiskelin, kävin töissä ja näin kavereita. Rinnassa oli kuitenkin hauta, joka tuntui kipuna kulkiessa.

Yritin vuosien mittaan puhua siitä, mitä koin. Aluksi ihmiset osoittivat empatiaa. Mutta mitä pidemmälle aika kulki, sitä vaikeampi oli saada ymmärrystä sille, miksi yhä puhuin veljeni kuolemasta. Minussa oli jotain vikana, kun en mennyt eteenpäin. Olisi pitänyt jo päästää irti. Minun olisi pitänyt jättää hänen kohtalonsa taakseni. En pystynyt siihen. Alkoi vaikenemisen aika.

Kohti valoa, kohti hyväksyntää

Mikä sitten lopulta auttoi eteenpäin? Ensinnäkin sen näkyväksi tekeminen, mitä olin kokenut. Huusin, kirosin ja kuiskasin sanoja paperille. Otin mustanpuhuvia kuvia pelosta, tyhjyydestä ja kuolemasta. Kuuntelin musiikkia, josta veljeni ja minä olimme molemmat pitäneet. Sain yhteyden surun kokemukseen vain musiikin kautta.

Oivalsin vasta vuosien jälkeen menetykseni traumaluonteen. Oli tapahtunut jotain, joka oli liikaa. Jotain, johon ei voinut vaikuttaa. Jotain, joka ylitti voimavarani. Kun ymmärsin, että trauma oli muuttanut koko maailmankuvaani ja suistanut perusturvallisuuteni sijoiltaan, aloin suhtautua itseeni armollisemmin. Aloin hyväksyä sen, etten ollut kyennyt päästämään irti. Aloin hyväksyä, että menetyksen kipu voi muuttua ja lieventyä, mutta ei ehkä koskaan katoa.

Kolmas merkityksellinen asia on ollut kokemusten jakaminen. Keväällä 2019 kerroin ensimmäisen kerran kokemuksistani Päihdepäivillä. Minua jännitti, mutta tiesin, että olin oikeassa paikassa – puhumassa siitä, mistä olin vaiennut liian kauan. Tapasin myös toisia ihmisiä, jotka olivat menettäneet läheisensä päihteiden käytön seurauksena. Alkoi jakamisen aika.

Kohti jaettua menetystä

Joka vuosi tuhannet suomalaiset kohtaavat läheisensä päihdekuoleman. Vuonna 2017 alkoholiin kuoli Tilastokeskuksen kuolinsyytilaston mukaan vajaat 1 600 henkilöä ja huumeisiin 200 henkilöä. Läheisen päihdekuolemaan liittyy kuitenkin yhä paljon vaikenemista. Tunteita, joita ei pitäisi tuntea – surua, vihaa, raivoa, syyllisyyttä ja myös helpotusta. Myös häpeää ja pelkoa siitä, että menetys mitätöidään.

Jokaisen on löydettävä oma polkunsa kohdata menetys. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin. Sinulle, joka olet menettänyt läheisesi päihteille, tahdon antaa nämä sanat matkaasi varten:

  • Hyväksy kaikki tunteet, joita menetykseen liittyy. Anna niille tilaa.
  • Päästä irti häpeästä, joka liittyy läheisesi päihdekuolemaan.
  • Etsi itsellesi sopiva tapa käsitellä menetystä. Älä turvaudu päihteisiin.
  • Puhu kokemuksistasi. Hae ammattiapua tarpeen mukaan itsellesi ja perheellesi.

Vaiettumenetys.fi-sivustolla voi sytyttää tähden ja jakaa muiston päihteisiin kuolleesta läheisestä. Sivusto tarjoaa tietoa päihdesensitiivisistä sururyhmistä sekä muistotilaisuuksista, joita järjestetään pyhäinpäivän aikaan eri puolilla maata. Sivustoa kehittävät ja ylläpitävät yhteistyössä Sininauhaliitto ry, A-kiltojen liitto ry, A-klinikkasäätiö, Tukikohta ry, Surevan kohtaaminen -hanke, Kran rf sekä Helsingin ja Vantaan seurakunnat.

Minna Salonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen sosiaalipsykologi, joka on kokemusasiantuntijakoulutuksessa. Hän on myös mukana Vaiettu menetys -sivuston työryhmässä.

Artikkelin pääkuva: Minna Salonen

#nofilter-blogitekstit