Urheilun yhdenvertaisuutta metsästämässä – onko yhdenvertaisuus urheiluseuroissa utopiaa?

Alko palkitsi Suomen Paralympiakomitean kanssa kansainvälisenä vammaisten päivänä 3.12. vuoden yhdenvertaisimmat urheiluseurat. Palkituksi tulivat Turunseudun Kenttäurheilijat, Riihimäen Palloseura sekä Okeroisten Ratsastajat. Onnea kaikille palkituille ja toivotaan, että ensi vuonna on entistä kovempaa kilpailua palkinnoista.

Yhdenvertaisuudesta puhuttaessa julkisessa keskustelussa eniten tulevat esiin sukupuolten välinen tasa-arvo sekä uskontoon, kansalliseen alkuperään tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä syrjintä. Nämäkin ovat erittäin tärkeitä aiheita, joista urheiluyhteisössä tulisi nykyistä enemmän keskustella. Minun näkökulmani aiheeseen on kuitenkin vammaiset ja pitkäaikaissairaat, joita on arviolta jopa 15 prosenttia koko maailman väestöstä.

Keskustellessa monen vammaisen ihmisen kanssa kuulen yhä huolestuttavaa viestiä, kuinka heitä ei ole otettu mukaan koululiikuntaan, urheiluseuran toimintaan tai muiden yhteisöjen harrasteryhmiin. Tällöin monesti syynä on laiskuus ja tietämättömyys. Ei vain jakseta etsiä ratkaisuja, joilla kaikki voisivat osallistua liikuntaan. Kun vammaiset eristetään liikuntayhteisöistä, eikä liikunnan soveltamista edes harkita, jätetään ulkopuolelle valtava määrä ihmisiä, joilla saattaisi olla monenlaisia taitoja ja luonteenpiirteitä yhteisön hyväksi.

Monien ennakkoluuloista huolimatta kaikille avoin toiminta ei aina edes tarvitse suuria ja kalliita apuvälineitä tai monia avustajia mukaan, vaikka lopulta niidenkään ei pitäisi olla ylitsepääsemätön este. Usealle vammaiselle liikuntaan ja leikkeihin voi rakentaa itse apuvälineitä ja siihen riittää ratkaisukeskeinen asenne, joitain kodintarvikkeita ja ripaus kekseliäisyyttä.

Vinkkinä ohjaajille sanoisin, että etenkin vammaiset aikuiset ovat omalle vammalleen soveltuvan toiminnan asiantuntijoita. Vammaiselta itseltään tai hänen huoltajaltaan voi huoletta kysyä, miten vammaisen osallistuminen kyseiseen lajiin voitaisiin mahdollistaa.

Olen itse päässyt mukaan näkövammastani huolimatta kaikkiin yhteisöihin, joihin olen halunnut. Yhteisön sisällä ongelmaksi ovat välillä muodostunut asenteet, jotka estivät minulta aidon yhteenkuuluvuuden tunteen. Minun vammaisurheiluni nähtiin arvollisesti sellaisena urheiluna, joka olisi hyvin kaukana vammattomien toiminnasta, vaikka kyse onkin käytännössä samasta lajista.

Minua ei urheilijana haitannut yhtään kutsuttiinko minua vammaisurheilijaksi, paraurheilijaksi tai näkövammaiseksi urheilijaksi. Sellaisenaan kaikki ovat hyviä ja kuvaavia termejä. Kunhan termi ei mielessäsi vähentänyt minun ihmisarvoani urheilijana tai estänyt minua osallistumasta liikuntaan ja jakamasta liikunnan iloa yhdessä.

Tietoa aiheesta on saatavilla ja etsimällä sekä kysymällä sen löytää. Suomen Paralympiakomitea tarjoaa monenlaista materiaalia, joiden avulla voimme kehittää olosuhteita ympäristöissämme, jotta toiminta olisi entistä yhdenvertaisempaa.  Suomessa on noin 10 000 urheiluseuraa, jotka liikuttavat yli miljoonaa suomalaista. Millä keinoilla urheiluseurassa, jossa sinä olet mukana, voitaisiin parantaa jonkun meistä yli 800 000 vammaisesta mahdollisuutta osallistua ja tuntea kuuluvansa joukkoon?

#WeThe15-kampanja

Suomen Paralympiakomitea

Antti Latikka


Artikkelin pääkuva: Unsplash