Fragile-näytelmä näyttelijän silmin – parasta palautetta on, kun nuoren kiinnostus herää

Kajaani, vuosi 2020, erään yläkoulun liikuntasali. Järjestelemme Konstan kanssa näyttämörekvisiittoja paikoilleen. Kohta käynnistyy arviolta 70. esityskerta Fragile – särkyvää -näytelmän lyhyemmästä MiniFragile-kiertueversiosta. Esitys käsittelee toimintahäiriöistä perhettä ja vanhemman juomista lapsen näkökulmasta. Lavalla on muutama tuoli, mankka, Konsta Mäkelä ja minä. 

Kun näyttelijä paljastaa itsestään jotakin, katsojan uteliaisuus herää

35 minuutin jälkeen esitys on päättynyt ja annamme yleisölle mahdollisuuden kysyä ja kommentoida. Koska usein aluksi vallitsee syvä hiljaisuus, aloitamme kertomalla esityksen taustoista. Kun Konsta kertoo omista kokemuksistaan alkoholismista, yläkoululaisten katsojien levoton liikehdintä viimeistään pysähtyy ja tuntuu, että kaikki jähmettyvät kuulemaan Konstan jokaisen sanan. Joskus joku yleisöstä uskaltautuu kysymään: ”Mistä tää aihe niinku lähti?” ”Mitä siellä Roomassa oikein tapahtui?” Useimmiten yleisö vain kuuntelee herkeämättä. Toisinaan joku reipas oppilas tulee juttelemaan kahden kesken roudauksen lomassa. ”Kiitos, oli tosi koskettava. Mua ihan itketti, vaik ei toi mua sillä tavalla koskenutkaan.” ”Hyvin näytelty. Mäkin harrastan teatteria.” ”Miten sä niinku pääsit eroon siitä alkoholista?” ”Munkin äiti on alkoholisti.”

Tärkein palaute tämän esityksen kiertueella minulle on ollut havainto siitä, että teini-ikäisen katsojan takakeno on esityksen kuluessa muuttunut uteliaaksi etukenoksi. Aluksi kädet puuskassa penkkiin istunut nuori väläyttää lähtiessään hymyn ja näyttää peukkua. Ajattelen, että tämä liittyy paljastamiseen. Kun näyttelijä paljastaa jotakin itsestään roolinsa kautta, se voi parhaimmillaan herättää katsojassa samanlaisen vilpittömyyden kaiun. Tämä havainto on vahvin, kaiken läpäisevä kokemukseni tältä kiertueelta.

Olen kiitollinen, että olen saanut mahdollisuuden esittää samaa tärkeäksi kokemaani esitystä neljän vuoden ajan eri puolella Suomea aina Rovaniemeltä Helsinkiin. Olemme useimmiten esiintyneet yläkoulujen liikuntasaleissa loisteputkivaloissa tai auditorioissa yli sadalle nuorelle, toisinaan lastenkodin olohuoneessa alle 10 katsojalle. Joskus koulun kellot soivat ennen loppukohtausta tai rehtorin kuulutus tulee osaksi esitystä. Tietty hallitsemattomuus ja vuoropuhelu vallitsevien olosuhteiden kanssa ovat kuuluneet tämän kiertue-esityksen luonteeseen, ja olen oppinut nauttimaan siitä. Tämän esityksen kohdalla en mieti enää lainkaan onko esitys hyvä tai olenko minä tarpeeksi hyvä. Tiedän, että esitys on jo kauan aikaa sitten osoittanut voimansa, suoruudella ja kirkkailla lähtökohdilla. Samuli Edelmann, työryhmän jäsen, jonka alkuperäisidea esitys ja kiertue oli, toteaa: "On ollut mahtava nähdä kuinka suora, hoitava vaikutus tällä esityksellä on nuoriin."

Jos katsojalla herää avuntarve, apua on saatavilla

Esityksen jälkeen me lähdemme pois, emmekä saa koskaan tietää mitä kaikkea esitys on herättänyt ja mihin sen aallot rantautuvat. Tämän esityksen kohdalla olen miettinyt paljon tekijän vastuuta. Mitä jos katsojalla herää avuntarve ja me vain poistumme paikalta? Mihin esiintyjän vastuu ulottuu? Rankkojakin aiheita voi esittää, kun ne kohdennetaan oikean ikäisille ja sisältö on perusteltua. Onneksi tämän esityksen prosessissa on mietitty kokonaisuutta ja ammattilaiset yhteistyökumppanimme ovat tärkeänä taustatukena. Aina esityksen jälkeen kerromme nuorille katsojille, mistä saa ammattiapua, jos itsellä tai kaverilla on haasteita elämässä.

Lisäksi esitykseen kuuluu olennaisena osana palautekysely, joka sisältää myös tietoa tahoista, joihin voi ottaa yhteyttä anonyymisti. Parhaimmillaan paikallinen yhteyshenkilömme on tiedottanut esityksestä koulun opettajia, koulupsykologeja, kuraattoreja sekä paikallisia sosiaalitoimen työntekijöitä, jotka ovat myös katsomassa esityksen. Ammattilaisilla voi näin olla ainakin aavistus siitä, mitä aiheita nuoret ovat juuri kohdanneet.

Vaikeat asiat ovat olemassa puhumattakin, mutta puhuminen voi muuttaa asioita

Se, mitä taide kokijassaan herättää on aina mysteeri ja kokemus voi yhtä hyvin olla ensi kädessä myös kipeä. Koettu voi kuitenkin auttaa kohtaamaan asioita, minkä uskon olevan arvokasta. Kuten Konsta usein loppukeskusteluissa sanoo: ”Ei asioiden ääneen sanomista kannata pelätä, koska ne ovat jo olemassa, puhumattakin. Mutta jos niistä puhuu, asiat voivat muuttua. Siksi kannattaa puhua.” Siksi kannattaa myös tehdä esityksiä ja katsoa esityksiä. Uskon, että parhaimmillaan esitys voi jättää jäljen, kaiun, kysymyksen, ärsytyksen tai uteliaisuuden, joka voi otollisella hetkellä tulla todeksi merkittävällä tavalla.

Marjut Maristo
Kirjoittaja on Fragile – särkyvää -esityksen näyttelijä, teatterintekijä ja teatteriopettaja.

Artikkelin pääkuva: Ia Samoil